TÄMÄ EI SITTEN KIINNOSTA VARMAAN KETÄÄN, MUTTA MARISENPA SILTI! 

Otsikon toteamuksen sain kuulla, kun aloitin työt kolme vuotta sitten Tiehallinnon Uudenmaan tiepiirissä. Ne lausui koko työuransa  kyseisessä talossa tehnyt työkaverini, jonka kuullen valittelin työnantajan erittäin vanhanaikaista työaikapolitiikkaa ja mm. etätyömahdottomuutta. Kolme vuotta sitten minua ahdisti, kun uudelle työntekijälle tehtiin heti selväksi erilaisten sääntöjen ja määräysten avulla, että työnantaja ei jousta lainkaan ja kaikesta viestinnästä kuulsi työnantajan asenne, että työntekijä pyrkii joka tapauksessa huijaamaan. Kaikki säännöt ja määräykset on tosiaan laadittu siten, että mieluumin kielletään kuin sallitaan mitään ja asia kerrotaan mahdollisimman koruttomasti. Tulin nykyiseen työpaikkaani aivan erilaisesta työkulttuurista, jossa sekä työnantaja että työntekijä joustivat ja esimiehet olivat enemmänkin mentoreita kuin puoli jumalia. Kieltämättä oli vaikea tottua johtajakeskeiseen työympäristöön ja kulttuuriin, jonka olin kuvitellut jääneen pois käytöstä jo ennen syntymääni.   

Nyt kolmen vuoden päästä, kun työnantajani on käynyt läpi massiivisen ja järjettömän kireällä aikataululla toteutetun täysin vailla järkevyyttä olevan mullistuksen ja muuttunut Uudenmaan ELY-keskukseksi, ei mikään noista työnantajan työntekijää kohtaan ilmaisemista epäluottamusasenteista tai sen puoleen työajan joustamattomuuksista ole muuttunut, mutta itse olen niihin tottunut. Ja asenne on lähinnä se, että niin kauan kuin työnantaja ei jousta, ei tarvitse työntekijänkään joustaa. En usko edelleenkään, että kumpikaan osapuoli saa tässä parasta työtulosta aikaan, mutta olen ymmärtänyt, että minun työnantajani nyt vain on tällainen ja minun mielipiteelläni ei ole tässä asiassa mitään merkitystä. Joten laulelen siis sen lauluja kenen leipää syön.

Mutta miten pikälle tuo leivän maksajan laulujen laulelun voidaan olettaa menevän? Tänään meille, henkilöstölle, tuli kutsu, toki höystettynä sanoilla "poissa saa olla vain erityisistä syistä esimiehen antamalla luvalla", työntekijöiden työhyvinvointipäivään. Tilaisuus pidetään Fur Center -nimisessä paikassa. Työkaverini havahtui heti tuohon turkis -sanaan ja googlasi paikan. Kävi ilmi, että kyseessä on Turkistuottajien ylläpitämä paikka Vantaalla. Työnantajani, jonka tehtävä ennen oli ainoastaan ylläpitää Uudenmaan alueen yleistä tieverkkoa ja nykyään tuon lisäksi huolehtia ympäristöasioista sekä elinkeinoasioista ja joka tällä hetkellä työllistää 300-500 henkilöä, tukee siis tänä päivänä Turkisteollisuutta järjestemällä pakollisen henkilöstötilaisuuden tämän teollisuuden alan tiloissa. Ja tämän työnantajan lauluja minun tulisi siis jatkossakin laulella?!

Vaikka en mikään kettutyttö olekaan, syön lihaa, käytän nahkakenkiä ja neulon villalangasta, niin johonkinhan se raja on kuitenkin vedettävä. Minusta turkisten tuotanto nyt vaan on nykymaailmassa täysin tarpeetonta ja turhaa. Jos joku haluaa itselleen turkin ostaa, se on hänen omallatunnollaan ja häpeänsä, minä en kuitenkaan siihen halua osallistua millään tavalla. Ja työnantaja, vaikka sen leipää syönkin, ei vaan mielestäni voi pakottaa työntekijöitään kannattamaan Turkistuottajia suoraan tai välillisesti.Eikä myöskään ole kohtuullista, että siihen tukemiseen käytetään meidän kaikkien verorahoja. Sillä valtiohan se kuitenkin on minun työnantajani ja kaikki raha, mitä työnantajani käyttää, on meidän kaikkien verorahoja.

Kuvat eivät liity juttuun mitenkään, mutta ovat mieheni ottamia, kauniita ja kertovat tästä etelän eriskummallisesta talvesta!